JÄSENTEN KYNÄSTÄ
Tälle palstalle sukuseuran jäsenet voivat kirjoitella omia juttujaan. Tekstit voi lähettää sähköpostina seuran puheenjohtajalle
Marja Paavilaiselle marja.paavilainen(ät)pp.inet.fi
tai Anja Laurilalle anja.laurila(ät)surffi.net
Marja Paavilainen
Seuran puheenjohtaja
Kun kolmetoista vuotta sitten sain kutsun Pieksämäelle kokoukseen, jonka tarkoituksena oli
uinahtaneen sukuseuran elvyttäminen, lähdin mukaan pelkkää uteliaisuuttani.
Hajanaisia tarinoita talonpoikaisista juuristani olin kuullut ja tiesin, miten Pieksämäen vanhan
kirkon kupeessa sijaitseva Claudiuksen ja Henrikin muistokivi liittyy isäni sukuun. Mutta ehkä
sukuseuran kautta saisin uutta tietoa talonpoikaisesta taustastani ja Henrikistä, johon isän
sukujuuret ulottuivat. Sukusasioista inspiroitumiselle oli tuolloin sopiva hetki.Olivathan lapseni
lentämässä pesästä ja päivätyöni Ylessä säännöllistä puurtamista.
Taustaltani olen siis toimittaja ja työskennellyt mm. Keskisuomalaisessa, Uusimaa-lehdessä
Porvoossa, Uudessa Suomessa, ympäristöministeriössä ja Ylessä. Toimittajuus vaihtui
työpaikoissani usein esimiestehtäviin. Ennen maaliskuista eläkkeelle siirtymistäni olin
vastaava tuottaja Ylen Asiaohjelmissa. Työssäni minulle rakas aihe oli luonto ja ympäristö.
Pääsinkin toteuttamaan monia kiinnostavia ympäristöaiheisia projekteja mm.
Ympäristö-lehdessä, TV2:n Ympäristöuutisissa sekä Miljoona linnunpönttöä ja Mene
metsään -kampanjassa.
Eläkkeelle jäätyäni olen purkanut energiaani mentorointiin, tukiperhelapsiin, opiskeluun ja
erilaisiin harrastuksiin. Mikä parasta, minulla on entistä enemmän aikaa suvulle: etenkin
kahdelle ihanalle lapsenlapselleni.
Pieksämäen kokouksesta alkanut side sukuseuraan on vuosien myötä saanut erilaisia
muotoja. Sukuseuran hallituksessa olen toiminut sihteerinä, jäsenenä ja nyt
puheenjohtajana. Suvun historiasta on avautunut monta kiinnostavaa lehteä, mutta etenkin
Henrikin haarasta on vielä paljon tarinoita kertomatta. Kirjallista materiaalia on saatu talteen
vähän, mutta ehkä sinulla on piilossa vanhoja kirjeitä, lehtileikkeitä tai suullisia kertomuksia,
jotka haluaisit jakaa vaikkapa sukuseuran nettisivulla. Kaiva ne esiin, niin mietitään, miten ne
voisivat rikastuttaa suvun yhteistä historiaa.
Clas ja Laina Collanin seikkailuista Donin aroilla ilmestyi kirja (A.L.27.10.2021)
Clas Collanin tyttärenpoika Harri Vanhala (Claudiuksen sukukirja, taulu 240) kertoo, että kirjassa kerrotaan aika paljon Clas ja Laina Collanista. Clas oli Kylväjän perustaja ja erittäin merkittävä hahmo sen pystyyn panemisessa.
Kirjassa kerrotaan myös heidän traagisesta lopustaan poliisin luotien ja junan uhreina.
Clas asui Amerikassa 1913-1922. Hän oli perustamassa kommuunia ja oli sen ensimmäinen asukas Donin laaksossa. Laina Collan s. Paajanen tuli Suomesta 1923 kätilö-sairaanhoitajaksi. He avioituivat siellä ja muuttivat malarian ahdistamina 1925 takaisin Suomeen.
Clas ja Laina ovat sukuseuran 1934 vuoden kuvassa alalaidassa oikealla. Pikkutytöt ovat oikealta Irma ja Kirsti, joka on vielä hengissä 94 v. Kuvassa Kirstin isosisko Irma oli saanut alkunsa kommuunissa, mutta syntynyt Suomessa. Irma kuoli pari vuotta sitten..Heidän yläpuolellaan oikealta Laina, Clas ja Clasin äiti Hilda.
Vasemmalla on suurennos sukukokouskuvasta.
Seuran sivulla olevan sukukokouskuvan eturivissä toinen oikealta on siis Harri Vanhalan äiti Kirsti Collan (sittemmin Linkola, nykyään Vanhala). Alla: Kirsti Vanhala tervehtii sukuseuraa Kaarikodissa koronasulussa 23.1.2021.
Pula-ajan lapsuus
Anja Laurila
Peltoniemen perheen lapset maaliskuussa 1948 Taka-Töölössä. Vasemmalta oikealle: Anja 4v, Leena 1,5v, Pentti 8v. Valokuva: Fred Runeberg , Helsingin kaupunginmuseon
kokoelmat.
Kuvassa olen sisaruksieni kanssa kevättalvisena sunnuntaipäivänä Kirjailijanpuistossa. Topeliuksenkadun varrella. Isoveljeni joutui ulkoiluttamaan meitä kahta pikkusiskoa. Kuva löytyi yllättäen Kaupunginmuseon kokoelmista. Sitä voi ostaa sieltä jopa julisteena!
Vietin ison osan lapsuuttani siinä puistossa, jota silloin nimitettiin Keinupuistoksi. Sodan jälkeen kaikesta muusta oli pulaa paitsi raittiista ilmasta. Ja niinpä sen ajan suositusten mukaan lasten olisi pitänyt ulkoilla neljä tuntia päivässä. Ja heti kun pystyssä pysyin, minut talutettiin puistotätien kaitsettavaksi aamuisin ja uudestaan iltapäivällä lounaan ja päiväunien jälkeen. Vaikka kotona oli siihen aikaan sekä äiti että kotiapulainen, mutta he eivät ulkoiluttaneet meitä.
Puistossa oli kaksi kielialuetta, jotka sijaitsivat omilla kivien ympäröimillä hiekkakasoillaan. Jo hyvin varhain opin sanomaan "koo port" ja "kom hiit". - Siis kanssakäymistäkin oli kieliryhmien välillä jossain määrin.
Siellä ei ollut kovinkaan paljon ohjattua toimintaa. Joskus laulettiin ja leikittiin "Jänis istui maassa torkkuen", joskus juostiin hippasilla, lelujakin oli vähän - mutta hiekkaa riitti. Syystalvisin ilmojen kylmetessä alettiin tähyillä, joko näkyisi kaupungin kuorma-autoa. Ja kun se sitten tuli puistoon hitaasti rullaten, meidät koottiin tarkasti kivireunuksien sisäpuolelle. Sieltä me hartaana seurasimme, kun kahden alueen väliin, ei kenenkään maalle, pystytettiin iso puinen liukumäki, jota jäädytettiin. Siinä sitten laskettiin pahveilla ja vanerinpalasilla ja saatiin hyvää liikuntaa, kun kipitettiin portaita ylös. Ja samalla pysyimme lämpiminä. Vaatteemme kun eivät olleet kovinkaan hyvin talviliikuntaan sopivia. Pienimmillä lapsilla oli kankaisia suojapukuja kuten kuvassa pikkusiskollani, mutta isommilla tytöillä oli hameet takkien alla ja jalassa pitkät villasukat ja monot tai tallukkaat.
Kiinnostavin päivittäinen tapahtuma oli mielestäni puistovahdin saapuminen kierroksellaan meidän luo. Hän oli toisen kätensä sodassa menettänyt pikkuinen, ryppyinen mies, jollainen tuskin pääsisi nykyisiin vartiointitehtäviin. Me lapset kunnioitimme häntä suuresti ja pelkäsimmekin vähän. Jos joku teki jotain luvatonta, häntä uhkailtiin puistovahdille kantelulla. Tämän auktoriteetti ja valta olivat huomattavasti suurempia kuin kilttien puistotätien. Hivuttauduin usein kuuloetäisyydelle kun puistovahti ja puistotädit keskustelivat ja opin paljon asioita aikuisten maailmasta ja aikuisten näkökulmasta.
Puistoelämän kohokohta oli kävelyretket lähikaduilla. Puistoa ympäröi näkyvyyden estävät, korkeat pensasaidat, joten lähikadutkin olivat meille suurta maailmaa. Pitkään naruun oli tehty lenkkejä, joihin lapset pujotettiin ja sitten kuljimme tädin jäljessä parijonossa. Puiston vieressä oli presidentti Paasikiven yksityistalo ja aina retkillämme katselimme, josko häntä tai Alli-tätiä näkyisi. Ja joskus nähtiinkin heidät. - Ja silloin oli kotona kerrottavaa.
PULA-AJAN LAPSUUS
Olen pula-ajan lapsi,
jolle oli virallisesti määritelty
määräosa leipää,
sama rikkaille ja köyhille.
Ostokortti kädessä sitä jonotettiin.
Kaikesta oli pula,
kaikilla tasa-arvoisesti.
Karamellejä ei ollut,
- oli sakariinilla makeutettuja
porkkanan muruja.
Purukumia ei ollut,
- oli marmeladipurkin sisältä kaavittua parafiinia.
Silakan ja läskisoosin tuoksu
sekoittuivat kotoisesti rappukäytävässä.
Lauantaisin tuoksui vastaleivottu pula-ajan pulla.
Vaatteita parsittiin ja paikattiin,
takkeja käännettiin.
Joskus tuli Amerikanpaketissa
vanhoja vaatteita
ja koulussa jaettiin
Hooverin hammaspulveria.
Leluja oli vähän,
mutta vuosi vuodelta enemmän.
Kaikkea oli edellistä vuotta enemmän.
Sitten kauppoihin tulivat karamellit
ja kadulle jäätelökärryt.
Aloin uskoa:
Tällaista elämä on.
Vuosi vuodelta parempaa.
