Parikkalan rovasti

1

Johanna Lagerwall:   Clas Collan, Parikkalan rovasti                                            6.3.1936

 

111

Clas Collan syntyi Iisalmessa 8.2.1816. Hänen isänsä oli Iisalmen rovasti Pehr Johan Collan. Clas Collan sai ylioppilastodistuksen Porvoon lukiosta 1833. Filosofian kandidaatin ja maisterin tutkinnot hän suoritti 1840. Koulunopettajana hän toimi Helsingissä 1841. Stipendiaattina Moskovassa hän toimi 1843-1844. Haminan Kadettikoulun pastoriksi ja uskonnonopettajaksi hänet nimitettiin 1850 ja Parikkalan kirkkoherraksi  1864. Hän toimi valtiopäivämiehenä. Hän oli Osakunnan laulajien ja Akateemisen Lauluseuran johtaja.

M. Vilskan kirjoittamassa Parikkalan historia II:ssa mainitaan Clas Collan seuraavasti: ”Anton Rönnholmin jälkeen tuli varsinaiseksi kirkkoherraksi sotarovasti Clas Collan ja oli siinä virassa vuosina 1864-1901, siis pitkän ajan kuten edeltäjänsäkin. Rovasti Collanilla oli ensi aluksi pitäjän asioiden johtajana paljon työtä, mutta kun kunnallishallitus ja kunnallinen toiminta erotettiin kirkollisesta (1872) keveni hänen työtaakkansa. Hän koetti suorittaa tehtävänsä tunnontarkasti sekä vaati, että seurakuntalaistenkin oli täytettävä velvollisuutensa täsmällisesti, ja siinä luulivat seurakuntalaiset huomanneensa joskus turhantarkkuuttakin. Kansanvalistustyöhön hän otti osaa ja oli kansakoulun johtokunnan esimiehenä ensimmäisten kansakoulujen perustamisaikana. Hänen selväpiirteiset kertomuksensa ja lausuntonsa ensimmäisten kansakoulujen toiminnasta olivat sinä aikana paljon merkitseviä.”

Hänen toimestaan lisättiin pyhäkouluja, joita kyllä taisi olla muutamia entisiäkin. Kiertokouluja perustettiin kolme uutta, sillä siihen asti oli pitäjässä ollut vain yksi ”koulumestari”. Uskonnollisen kirjallisuuden levittäminen oli myös rovastin lempipuuhia. Steinhofin postilla, Lähetyssanomia, Matkalauluja ja jotakin lastenkasvatusta koskevaa kirjaa julkaistiin seurakuntalaisille.

Rovasti Collanilla ennätti niiden 37 vuoden aikana, jolloin hän hoiti virkaansa olla kokonaista 24 apulaispappia, joista 14 oli pitkäaikaista ja 10 tilapäisiä lyhyen ajan toiminutta. Kirkon sakastiin ripustettiin myöhemmin kuva, jossa rovasti Collan on 16 apulaispapin ympäröimä. Mukana on rovastin pojan Johan Aleksanderinkin kuva sen johdosta, että hän toimi isänsä apulaisena v. 1885. Poika joutui  eroamaan tehtävästään sairaalloisuutensa vuoksi.

Rovastin pappila sijaitsee mäentöyräällä kirkon takana. Se oli rakennettu jo v. 1819 silloin erittäin suureksi ja komeaksi. Se tuli maksamaan 2 463 ruplaa rahaa ja 10 tynnyriä ruista.

Kerronpa sitten joitakin rovastia koskevia tietoja, joita olen saanut jututtamalla etenkin hänen torppariaan Matti Halkoa (s. 1863) ja hänen sisaruksiaan, jotka ovat nykyjään lunastaneet torpan itsenäiseksi: Rovasti oli suuri hevosmies. Aina hänen lähtiessään matkoille valjastettiin ”trillojen” eteen Haminasta tuodut mustat hevoset, joita tavallisesti oli 3, erikoisen tallirengin hyvin syöttämää ja harjaamaa ajokasta. Kaksi niistä oli ruunaa, pyrkivät puremaan. Niiden välissä oli tamma nimeltä ”Kopitsa”. Hevosten piti aina juosta, vain kaikkein suurimmissa ylämaissa saivat ne kävellä. Kuitenkaan ei ohjaksista saanut tempoa eikä ruoskaa käyttää. ”Trillat” olivat nelipyöräiset, mustat, kuomuilla ja pienillä ikkunoilla varustetut, istuimet sisällä vastakkain ja niin suuret, että väljästi sopi puoli tusinaa ihmisiä.

Kun rovasti lähti pääkaupunkiin, mentiin ensin hevosella Viipuriin. Edellisenä päivänä lähti kuorma edeltäpäin, siinä oli hevosille heinää ja rehua. Seuraavana aamuna aikaisin lähti rovastin parivaljakko täyttä karkua, tavoitti rehukuorman jossain puolessa välissä tuota 120 vanhaa virstaa pitkää taivalta. Hevosia syötettiin ja lepuutettiin ja matkaa jatkettiin. Kertoja ei muistanut yöpymisestä mitään. Viipurista jatkettiin matkaa rautateitse. Kotiin palattua saapuivat kyytimiehet tavanmukaisesti rovastin puheille saaden ruokaryypyt.

Talvisin kulki rovasti yhden hevosen vetämässä suuressa reslareessä sudennahkoihin ja vällyihin käärittynä, ja jos oltiin kylänlukusilla saatettiin reki vetää yöksi pirttiin ja rovasti nukkui siinä, mikäli talossa oli syöpäläisiä tai vuoteet olivat epämukavat tai lukutuvassa nukkui liikaa ihmisiä.

Rovastin tyttäret kohtelivat sääliväisesti, rakkaudella hevosia. Kohta rovastin palattua riensivät Anna ja ”Sohvi” (Sofia) talliin hevosia hoitamaan ja niitä ruokkimaan samalla jutellen lempeästi hevosille.

Vanhemmiten oli rovasti pitkä, suoraryhtinen, harmaatukkainen. Pitkää tuuheata , melkein valkoista partaansa hän puhellessaan ihmisten kanssa alinomaa siveli. Hänellä oli tuuheat kulmakarvat, joiden alta saattoi tuimastikin katsella. Hän kulki maantiellä keppi oikeassa kädessä, vasen käsi aina hiukan koukistettuna selän takana. Vastaantulijoiden kanssa hän sanoi hyvän päivän, ei käynyt tiellä juuri juttusille. Talvisin hän käveli puiston pääkäytävää myöten, joka rengin oli pidettävä auki, ja huonoilla ilmoilla isoissa sisähuoneissa määrätyt kierrokset jotta tuli kilometri täyteen.

Hän oli jämti mies. Jos seurakuntalainen tuli häntä tapaamaan, ehätti hän aina ennen tervehtimään. Vain hyviä tuttuja pyydettiin painamaan puuta  ja selittämään asiansa. Vieraammat saivat selittää asiansa seisaaltaan, jonka jälkeen rovasti ennätti myös hyvästelemään.

Pappilassa oli erinomainen järjestys, parempi kuin koskaan jälkeenpäin. Maalaamattomat lattiat hangattiin hiekalla puhtaanvalkoisiksi. Erikoisesti juhannuksen alusviikolla parikymmentä muijaa, alustalaisia (tai pitäjäläisiä) oli niitä hankaamassa. Pappilassa poltettiin vain koivupuuta, joka ei räisky eikä aiheuta tulipaloja. Pihalla oli aina suuri tiinu täynnä vettä tulipalon varalta. Talossa oli parikymmentä lehmää, jotka kävivät laitumella ”niemellä”. Talossa oli katajaiset maitopytyt ja lypsäessä suusta laajat tasapohjaiset, joita nimitettiin ”rainnaksi” (rainta). Niiden sivussa oli putkentapainen, ontosta oksapaikasta (eri puusta) valmistettu maidon kaato- (siivilöimis) aukko.

Talossa oli 3 piikaa ja 2 karjapiikaa sekä taloudenhoitajana ”emäntä” neiti Sofia Nordlund, jota Anna ja Sohvi myöhemmin elättivät ja kauniisti kohtelivat mm. taluttaen häntä Savonlinnassa sunnuntaiaamuisin kirkkoon. Eläkkeellä ollessaankin, niin kauan kuin vain jaksoi, hän valvoi karjanhoidon ja johti isoimmat taloustyöt kuten ”Laahti” y.m. Collanin sisarten Lehmusniemellä. Vasta noin viimeiset 10 vuotta hän jätti työt nuorempiin käsiin. 58 vuotta hän tuli olleeksi Collanien perheenjäsenenä. Hän kuoli Savonlinnassa 86 vuotiaana.

Talossa oli lasten pienempänä ollessa kissa, joka kuoltuaan sai oman erikoisen haudan risteineen. Koiraa ei koskaan ollut.

Pappilassa oli useampia renkejä ja pehtoori. Rengit söivät keittiössä, pehtoori kamarissa. Talossa viljeltiin ruista, kauraa, ohraa, väliin tattaria, naurista, mutta perunaa erikoisen runsaasti, myös hernettä ja papua.

Rovasti kävi 2 kertaa vuodessa pellolla, mutta silloin ehdottoman varmasti. Keväällä kun kauraa kylvettiin, koetti rovasti kädellään onko maa tarpeeksi lämmin, ja kun ruista kylvettiin elokuun 20 pv:n tienoilla tuli hän myös katsomaan. Muulloin hän kävi vain poikkeustapauksissa työmaalla.

Torpparit olivat neljänä päivänä viikossa töissä, toiset kolmena. Vapun jälkeen oli oltava pappilassa klo 5 ja töitä kesti illalla klo 8. Päivällä oli ruokatunti. Hevosen oli oltava torpasta neljänä viikonpäivänä ½ päivää kerrallaan. Hevosmiehen päivällislepo oli 1 ½ t. Torpparien tuli tehdä saunavastat.

Sen lisäksi olivat pitäjäläiset töissä. Eri kyläkunnille kuuluivat eri hommat. Tiviänkylä kävi joka talvi jäänhakkuussa. Ei sahattu, hakattiin tuuralla. Kangaskylä ja Melkonniemi olivat huhtikuussa koivuhalkoja tekemässä. Tyrjänkylä elokuussa suoritti rukiin leikkuun (pappilaan matkaa 20-22 km). Siitä erikoisesti kuulutettiin kirkossa. Innasen nurkka ja Kaljusenkylä suorittivat heinänkorjuun. Saavuttiin loppuviikolla perjantaina runsaslukuisina aina 80-100 henkeä ja oltiin pyhänä kirkossa (matkaa kirkolle 30-38 km). Niityt olivat luonnonniittyjä, heinää vähän, täynnä koivuja ja pehkoja. Myöhempinä vuosina käännettiin nurmia ja peltoja ja kylvettiin apilasta ja timoteitä. Perunannostossa olivat torpparit, ”läksiimät” 3 päivää rovastille, 2 päivää kappalaiselle.

Rovasti piti hyviä saarnoja, mutta vanhemmiten suhteellisen harvoin. Hänellä oli kova ääni messuamaan. Tytöt pitivät pyhäkoulua useina vuosina. He olivat musikaalisia antaen Savonlinnassa vanhemmalla iällä soittotunteja. Rovasti osasi hyvin suomea, vaikka luonnollisesti virkamiehet siihen aikaan käyttivät, mikäli mahdollista, kirjoituksissaan ja puheissaan ruotsin kieltä, joka oli kotikieli.

Äidittömille lapsilleen hän oli hellä, vaikka ankara isä, kokoili perheensä iltalampun ympäri ja luki ääneen hyviä kertomuskirjoja ja viimeksi pidettiin hartaushetki, jolloin jokaisella oli Raamattu kädessä, josta seurasi kun Isä luki. Pitkäaikaisille vieraillekin annettiin Raamattu käteen, jopa eräälle saksalaiselle  hänen äidinkielensä kirjan. Pyhäiltana pidettiin palvelusväen kanssa suomenkielinen hartaus.

Rovasti oli ahkera tupakkamies. Poltti sikaria aina sisällä ollessaan, muttei vetänyt sitä milloinkaan edes puoleen väliin. Hänellä oli  aina eräs seinä koristettuna pitkillä letkuvarsilla. Ne olivat vieraiden tarpeiksi. Otti pikarista aina ryypyn ruokailemaan käydessään lääkärin määräyksestä. Muuten raitis. kun kylänlukuset oli pidetty lähellä kirkkoa sijaitsevassa kunnantuvassa, mentiin päättäjäisiksi aina pappilaan päivälliselle. Ruokalajeina tarjottiin uunipaistia, papu- tai hernerokkaa, tai juustomaitoa y.m. päivällisen jälkeen kuului asiaan mennä esittämään kiitokset rovastille. rovastista oli mieluisinta, jos joka ainoa kävi erikseen ne esittämässä.

Rovasti saattoi koetella palvelijoittensa rehellisyyttä esim. antamalla liian paljon palkkaa. Luotti sitten jos ilmoitti saaneensa liikaa. Sanoi (aina): ”Rahat on aina kolmasti laskettava.”

Kun rovasti oli kuollut saapui ”koko pitäjä hautajaisiin, niin paljon kuin kirkonmäelle mahtui.” Arkun kantoivat rovastinmäeltä kirkkoon (n. 400 m. pitkä taival) 8 miestä, renkiä tai torpparia, jotka oli erityisesti nimetty, joukossa olivat m.m. oma pehtoori ja renki sekä torpparit Matti Halko ja Juhana Matikainen. Kirkon edessä luovutettiin rovastin arkku ”kirkonmiehille.”Hautajaisiin kutsuttiin kaikki alustalaiset. siellä tarjottiin hyvät päivälliset, myös kahvia. Siitä pitäen on Matti halko ollut jokaisen rovastin perillisen hautajaisissa. Lappeenrannassa sotilaspappina ollutta ja keuhkotautiin kuollutta rovastin poikaa haudatessa saivat alustalaiset vain kahvit, muulloin on tarjottu päivälliset. Odottavat halot milloinka viimeinen neiti tulee kätkettäväksi multaan.

Anna neidillä oli ollut nuorempana poskessa ”koi”, syöpä. Sitä oli leikattu ja lopullisesti parannettu ulkomailla. Kuitenkin oli siihen jäänyt ulkomuotoa suuresti rumentava arpi.

Tytöt Anna ja Sofia olivat monella tavalla toimineet hyväntekijöinä ja armeliaisuustyössä paikkakunnalla. Parikkalan Samarialaisseuran (perustettu 1895) ”rahastonhoitajana toimi neiti Anna Collan seuran perustamisesta saakka aina siihen asti, kunnes hän muutti paikkakunnalta”. (Parikkalan historia II s.246). Seuran tarkoitus oli koettaa aineellisella ja henkisellä hoidolla auttaa seurakunnassa olevia, etupäässä puutetta kärsiviä sairaita. Sen toimesta perustettiin Betania sairaala ja hankittiin kuntaan diakonissa.

Sisarusten myötävaikutuksella päästiin Parikkalan yhteiskoululle rakentamaan omaa taloa. Koulu oli toiminut Kangaskylän kansakoulun huoneistossa perustamisesta asti (1907), kärsien tilanahtaudesta luokkien lisääntyessä.  Asia sai toisen ratkaisun sen johdosta, että neidit Anna ja Sofia Collan lahjoittivat 24.11.1916 koulun vierestä omistamastaan tilasta  maapalstan yhteiskoulun rakennus-, pihamaa- ja leikkikenttäalueeksi”. Samoin on Simpele Oy insinööri J. Souranderin toimesta lahjoittanut yhteiskoululle koulun vierestä noin hehtaarin suuruisen maa-alueen, koulun vapaasti käytettäväksi 30 vuoden ajaksi. Sisarukset muistivat yhteiskoulua yksityiskohtia myöten lahjoituksilla. Olivatpa he lahjoittaneet yhteiskoulun opettajahuoneeseen kaksi kaunista sohvatyynyä, jotka tuhoutuivat koulun palossa 8 v. sitten (1928).

Sen lisäksi kunta lunasti sisaruksilta nykyistä kunnansairaalaa varten maa-alueen, joka sijaitsee Simpeleenjärven rannalla luonnonihanalla, lehtipuiden peittämällä niemellä.

Sitten joitakin kaskuntapaisia rovastilta. Kun lukkariksi tuli valituksi 1895 Kalle Toppinen, valitti rovasti senaattiin asti, joten kesti 3 vuotta ennen kuin Toppinen pääsi. Kun lukkari sitten tuli esittäytymään rovastille, ei v.m. edes suostunut kättelemään Toppista, sanoi vaan ”En ole sinua tänne halunnut”, meni kiireesti sisäkamariin lukiten oven perässään. Myöhemmin oli hän leppynyt. Kun Toppinen sitten rovastin kuoltua joskus sattui pudottamaan virsikirjan parvelta permannolla olevien päähän sanoi kansa.” Ei tuollaista olisi tapahtunut Collanin (t. sotarovastin) aikana.

Rovasti saattoi olla leikkisäkin (skämtsam). Kerran kun eräs Änkilän isäntä valitti ettei saanut lapsiaan tottelemaan, niin rovasti kysyi: ”Eikös Änkilässä koivuja kasva?”, johon sai vastauksen: ” No onhan niitä ”koivuttukin.” Toisen kerran, kun kesällä kärpäset lensivät paperista välikattoa vastaan, jolloin syntyi napsaus, eräs mies kysyi ” Mitä elukoita nuo ovat?” johon rovasti vastasi ” Ne katsotaan kärpäsiksi.”

Muinoin nuorempana ollessaan oli sotarovastilla tapana uida vielä myöhään syksyllä, kun veden pinta alkoi jo olla jääriitteessä. Myös rovastin voimista on monenlaisia juttuja. Kerran olivat rattaat jätetty pellolle aidan viereen, missä niiden ei pitänyt olla. Vähän niin kuin suutuspäissään oli rovasti ottanut aisoista kiinni ja tempaissut painavat ajoneuvot aidan yli. Myös kerrotaan hänen nuorempana joskus vetäneen suoraksi hevosen kengän.

Joku viisumaakari oli tekaissut rovastin tyttäristä laulun. Rovasti oli käskenyt lauluntekijän luokseen, missä miekkonen sai sen esittää vastaan haraamisestaan huolimatta. Esityksen loputtua rovasti sanoi laulua huonoksi. ”Sellainen laulu, kun on aineksetkin”, vastasi viisumaakari.

Kerran kun rippikoulussa Parikkalassa rovasti kysyi oppilaalta: ”Mikä on jokapäiväinen leipä?” vastasi tämä: ”Kauranen leipä ja pyhäleivän tähteet.”

Vaikka rovasti oli päässyt ilman kansan valintaa kirkkoherraksi, kuten sotarovasteilla on tapana, tuntuu kansa myöhemmin häntä alamaisesti kunnioittaneen ja rakastaneen.

Collanien sukuhauta sijaitsee n. 60 metrin päässä kirkosta ikivanhojen humisevien honkien alla.  Se on yli 10 metrin pituinen, talvella lumen peitossa. Eräs matala viisto hautakivi on nyt talvisin peitettynä suojaavalla puukuomulla. Hautoja hoitaa tyttärensä kustantamana kelloseppä Hämäläisen vaimo. Puutarhuri Tiainen pitää sankarihaudasta ja muiden kirkkoherrojen sukuhaudoista huolta. Rovastin kivi on 1,8 m korkuinen joka puolelta sileä musta paasi. siihen on kirjoitettu: Seurakunnan kirkkoherra Sotarovasti Clas Collan s. 8.2.1816 k. 12.1.1901 ja hänen puolisonsa Aurora Wilhelmina Collan o.s.v. Bondsdorff s, 26.6.1823 k. 22.4.1865. Joh. Ilmest. 14:13. Edestä katsoen vasemmalle pienempi patsas Augusta Helena Collan s. 29.3.1865 k. 27.8.1899. Joh 11:25. Siitä vasemmalle Fanny Collan s. 20.1.1854 k. 20.2.1920; Jotka kyynelillä kylvävät , ne ilolla niittävät. P 126. Patsaasta oikealle ensin marmorinen vino, avonaisen kirjan muotoinen matala paasi, jonka alla lepää pastori J.A. Collan Ps. 23. Toisena Anna Collan s.26.5.1862 k. 17.2.1929, Heng.l.302,1. Tyhjä paikka ja sitten kodin uhrautuva hoitajatar haudattuna sukuhautaan. Sofia Nordlud s. 18.12.1842 k. 17.4.1929, Jes 46,4.

Nanna von Fieandt : Anna Elisabet ja Wilhelmina Sofia Collan

Ote Nanna von Fieandtin kirjeestä omaisilleen hänen asuessaan Collanin neitien luona Parikkalan Lehmusniemessä v. 1907:

Hyvin ystävällisiä nämä tantat ovat minua kohtaan. Olen nimittäin tullut tantiksi heidän kanssaan. Ovat kumminkin vähän taipuvaisia olemaan aristokraattisia sillä tavalla kun vanhat pappissuvut ja vanhat pappislaiset ovat. Skroppaavat sillä, että kaikki heidät tuntevat ja kaikki heitä kunnioittavat ja kertovat hyvin mielellään vanhoja juttuja seurakuntalaisten kertomia esimerkiksi valaistukseksi vanhan rovastin ja pappilan ryökkynöiden saavuttamasta suuresta luottamuksesta kansan keskuudessa näillä seuduilla. – Ja sitten vielä heidän sukunsa, Collanien suku! Se on osa heidän elämäänsä ja varmaan tärkein osa. Esi-isiä ja esi-äitejä riippuu täällä monessa muodossa ja monessa koossa kaikilla seinillä, en oikein tiedä kuinka monenteen polveen asti. Ja sukuselvityksiä heistä saa kuulla myöhään ja varhain niin paljon kuin vaan jaksaa sulattaa. Minä alan jo olla niin täynnä, että kaikki Collanit ja heidän monet papilliset jäsenensä alkavat pyöriä päässä.

Muuten ovat tantit aivan hirmuisen jämttejä.  Minua aivan pelotti alussa. Ja kaikki täällä kyllä on aivan prikulleen, ruoka-ajoista alkaen. Näkisittepä vaan kun he molemmat prillit päässä istuvat nelikätisesti soittamassa, kyllä se tahdissa menee, ei sitä ainakaan voi valittaa. Se ehkä vähäsen kuuluu vanhojen naimattomien tanttien hyviin puoliin tuo täsmällisyys.

Heillä näkyy olevan niin hauska ja hyvä olla. Ja aika kuluu heillä hommatessa taloudessa ja hoitaessaan tuota pientä maanviljelystä, hevostansa, muutamia lehmiänsä, kanojansa, koiraansa, kissaansa ja kukkiansa. Nuorempi tantoista Anna on isäntänä talossa ja vanhempi Sofia on emäntänä.

 

 

Parikkalan

pappila